Eilen junassa

Istun junassa ja kuuntelen musiikkia. Ajamme juuri mustaan tunneliin mitä valaisee keltaisia lamppuja tietyn välimatkan välein. Jos oikein siristän saatan nähdä hiukan harmaata tunnelin seinää. Tunnelin jälkeen tulee metsää ja sitten alkaa aava pelto aukea. Katselen ulos hiukan likaisesta junan ikkunasta. Ilmassa tuoksuu viereisellä penkillä istuvan naisen patonki ja kuulokkeiden läpi kuuluu rapinaa. Istun vaunussa kuusi ja olen matkalla kotiin.

Seuraava biisi menee niin että: Tänä yönä taivaseen, kuka portit aukaisee, kuka uskoo rakkauteen?

Hipaisen kättäni missä on Villen kuva. Kuva missä fedora päinen nahkatakkinen mies kulkee kohti taivaanportteja. Tekisi mieli laulaa mukana mutta luulen että muut kanssa matkustajat eivät arvostaisi sitä naurahdan. Puhelin piipittää ja sisko lähettää snäppejä.

Istun junassa ja katson ulos ikkunasta, kuuntelen musiikkia ja samalla kuulen näppäinten äänen. Samalla ajattelen katuja ja teitä mitä yhdessä kävelimme Jyväskylässä. Hymyilen muistolle missä Ville kiipesi männyn latvaan vaikka poti kamalaa korkeanpaikan kammoa. Tunnen poltteen rinnassa kipeän sellaisen. Ikävän kuristavan renkaan. Kun kävelen Jyväskylän kivisiä katuja tunnen sen varjon. Varjon joka kulkee takana, märän takin harteilla ja pallon jalassa. Ikävän. Siellä se on lähellä.

Nytten istun junassa ja hiukan jo helpottaa. Kohti Helsinkiä tunnen myöskin toisen poltteen lämpimän poltteen. Liekin mikä kasvaa, liekin joka tukahduttaa ikävän liekkiä.

Biisi vaihtuu ja nyt kuuluu: Suudellaan enää et oo yksin.

En malta odottaa että pääsen kotiin tutuille käsivarsille ja tunnen huulet vasten huulia. Annan sen poltteen viedä mukanaan ja uppoutua tuttuun tuoksuun ja syliin.