Meillä asuu diabeetikko part II

Kaarle sairastui 1 tyypin diabetekseen helmikuussa. Sairastuminen oli shokki ja muistan kun pidin Kaarlea kädestä kinni ambulansissa ja ensihoitaja sanoi koko ajan: "Kaarle pysy hereillä ei saa nukahtaa!"

Alussa oli niin paljon asiaa. Hiilaireita ja pistämistä. Teki pahaa pistää omaa lasta. Kysymys miksi painoi taas päätään. Ensiksi Ville ja nytten tämä. Olimme vasta tavanneet Stadin kanssa ja hän tulikin ensitapaamisen sairaalaan. Olin varjo itsestäni silloin. Stadi onkin sanonut että pikku hiljaa olen saanut itseni takaisn ja hän näki kuulema sen mikä olin ei sitä varjoa.

Nykyisin pistäminen ja hiilarit menee rutiinilla. Kun käyn ulkona ystävien kanssa tai Stadin kanssa lasken silloinkin hiilareita. Olen hieman pelokas en uskalla jättää Kaarlea kenen hoitoon vaan. Vaadin että henkilö näyttää osaamisen diabeteksen hoidossa ja on valmis pistämään. Jos jättäisin Kaarlen jollekkin joka ei osaisi olisi se minun vikani jos jotakin sattuisi. Heitteillejättö. Olin hyvin tarkka silloinkin kun Stadi vahti ekan kerran Kaarlea. 

Kyllähän se silti sattuu. Ajatella että se kulkee aina mukana. Joutuu aina herämään kello seitsämän ja pistämään pitkäkestoisin insuliinin. Mitataan sokeria ja pistetään ruokainsuliinia. Kaarle on alkanut huomamaan ettei muita pistetä. Protestoi pistämistä vastaan. On varmasti helpompaa että Kaarle sairastui nyt eikä teini-iässä. Hän oppii kasvamaan sen kanssa että se on osa elämää. 

Isommat lapset ovat kovin kiinnostuneita Kaarlen sokereista ja Lilli kyseleekin koko ajan onko tämä hyvä sokeri? Hän tietää jo milloin sokeri on liian alhainen ja milloin liian ylhäällä. Lilli on hyvin tarkka siitä mitä Kaarle syö ja kysyy hiilari määriä. Lilli on varmaankin ottanut ison isosiskon roolin. Hän vahtii mm. sitä ettei kukaan syötä kaarlea salaa. Stadin lapset eivät oikein ymmärrä käsitystä diabetes. No mutta eihän nelivuotias voikkaan ymmärtää. Siksi välillä sattuu vahinkoja että Kaarlelle annetaan ruokaa eikä meille kerrota. Yksi aamu unohdin itse karkkikipon pöydälle ja Kaarle oli aamulla hiljaa hiipinyt syömään. Siinä sitten kun herättiin ja mitattiin sokeria mittari huusi: HIGH! Kyllä se säikäytti ja pisti aamun vipinää. 

Vaikkakin Kaarlella on diabetes ei se estä elämästä normaalia elämää. Käymme samalla tavalla ulkona ja ravintolassa. Samallalailla meillä on karkkipäivä lauantaisin. Tosin vaan punnitsemme Kaaarlen kipon ja juomana on zeroa kun muut juovat tavan jaffaa. Siinä ei ole hiilareita. Välillä kun istumme ravintolassa loosissa pistän rohkeasti siellä en mene vessaan. Kaarlen ei tarvitse hävetä sitä että hänellä on diabetes. Kun pistin Kaarlea junassa herätti se katseita tietenkin. Mutta en nähnyt tarpeelliseksi mennä junan pieneen vessaan piston takia. 

Kaarlella on siis pitkäkestoinen insuliini mikä pistetään aamuin illoin. Se on se insuliini mikä vaikuttaa taustalla. Niin sanottu hengissäpitämis insuliini. Sitten on ruokainsuliini mikä pistetään aina ruuan yhteydessä. Uutena tuttavuutena saimme Kaarlelle Libren. Enää ei tarvitse mitata sokeria sormenpäästä. Olemme hyvin ihastuneita olleet siihen. Kaarlen sormet kumminkin rupesivat jo kovettumaan pistämisestä vaikka paikkaa vaihtoi. Työmiehenkädet jo kaksivuotiaana. Nytten Libre on kädessä ja mittaamme sokerin vain sen päältä. Ei jokapäiväsitä pistoa vaan kerran kahdessa viikossa millloinka Libre vaihdetaan.

Tietenkin diabeteksen myötä olemme muuttaneet ruokarytmiä se on nyt paljon säännöllisempi. Eikä karkkia ole enää jokapäivä ja mehu on vaihtunut sokerittomaan. Syömme välipaloina enemmän kasviksia. Muutenkin kasviksen lisääminen ruokavalioon on tuntunut luontevalta. Voisimme vielä siirtyä käyttämään täysviljatuotteita valkoisen jauhon sijasta.

Vaikakkin Kaarlella on diabetes ei se estä elämästä. Elämme hyvin normaalia elämää. Nytten olen kirjoittanut ADHD:Stä ja diabeteksestä olisko seuraavaksi tunnevamman vuoro?