Hetki kirkossa
Tänä viikonloppuna olin töissä konfirmaatiomessussa. Istuin kirkon perällä ja valvoin messun kulkua välillä hypäten sakastiin kellojen soittoon tai kolehtihaavien hakemiseen. Ihmisiä oli paljon ja nuorien jännitys ilmassa oli käsin kosketeltava. Oli ihana katsoa ylpeitä vanhempia ja heidän hymyileviä katseita. Hymyillään silmillä vaikka suu olisi mutrussa. Kyyneleitä ja taputuksia kun todistukset jaettiin.
Istuin kirkon perällä mustan pöydän päällä nojaten käsiä vasten. Välillä suoristin takkia ja katselin messun kulkua messu lehtisestä. Kuuntelin saarnan ja kuuulin papin askeleet. Välillä joku vauva inahti ja lapsien kärsimätön pyöriskely. Vein messupusseja missä on lapsille kirjoja viihdykkeeksi. Ilahtunut huuto: "T'äällä on auto". Vanhempien vähän paheksuvat katseet kirkossa pitäisi olla hiljaa.
Käänsin katseen suuren alttaritauluun ja siinä olevaan hautapiirrokseen. Siirsin katsetta avaimeen ja maljaan. Siirtyen alttariin. Liturginen väri on vihreä ja alttarilla palaa kaksi kynttilää. Hakemani kukat repsottavat hiukan ja oranssit liljat eivät erotu niin hyvin huokaisen olisi pitänyt suoristaa niitä hiukan.
Nuoret kävelevät alttarille siunattavaksi ja sanomaan: Tahdon. Kummit valuvat alttarille kiireesti jokainen haluaa oman kummilapsen luokse. Vanhemmat nousevat seisomaan kameroiden kanssa ja huokailevat ja hymyilevät. Vanhempi nainen pyyhkii kyyneleitä ja kuulen kuinka hän rypistää muovia mikä on ruusun ympärillä. Istun takana ja ajattelen.
Neljä vuotta niin on Lillin konfirmaatio. Minne aika katosi? Vastahan asuttiin Joensuussa ja nukuttiin vierekkäin vihreällä sohvalla missä oli valkoisia kukkkia. Saimme sohvan joskus isältäni. Siinä me vasta makasimme vieräkkäin ja nuuhkin vauvan kaljua päälakea. Miettien tätäkö äitinä oleminen on?
Ajatuksissa siirryn omiin kummeihin. Omaan konfirmaatioon. Omaan jännitykseen. Kihara tukka ja kaksi violettia raitaa. Pinkit vaatteet ja gerbera. En tahtonut ruusuja kaikki toivat gerberoita. Kirkossa tuoksuu kukille. Miettien samalla mitä mahtaa ihmisille kuulua? Missä he ovat nyt ja mitä polkua he kulkevat? Ilmaan kajahtaa sama laulu mikä oli minun ripari biisi.
"Sama taivas yllä tämän maan, yhä kutsuu meitä kulkemaan. Sama aava meri sininen, sama koti yhteinen. Samat niityt, vuoret, erämäät.. Joet, järvet, kukkulat ja haat. Sama tuuli humisten laulaa yllä tämän maan."
Sama retki alla auringon sama matka yhteinen. Huomaan kuinka silmä kulmat alkavat kostua. Sama matka yhteinen niin lyhyt matka yhteinen. Mietin että kun Kaarle pääsee ripille ei ole ylpeää isää ottamassa kuvaa ja hermostuneesti puristamassa ruusun muovikäärettä. Samalla hymyilen ehkä onkin? Ehkä hiukan erilailla mutta isä, isäpuoli mutta silti Kaarlelle se isä mikä on nyt. Kylmät väreet menevät selkää pitkin ihankuin joku koskisi olkapäälle. Ihan kun voisin nähdä tutun hymyn vieressä silmälaisen takaa. Huomaan hymyileväni itsekkin.
Niin paljon onnea ja niin vähän aikaa. Niin paljon onnea nyt niin vähässä ajassa. Nousen seisomaan ja siirryn kohti toista suntioita kohtaa alkaa kolehti. Menen sakastiin hakemaan haaveja. Keruun jälkeen palaan paikalleni samalle mustalle pöydälle. Suoristan taas hiukan takkia ja katselen ympärille. Tunnen kuinka puhelin värähtää taskussa. Viesti siitä nykyisestä onnesta. Kaksi prinsessaa kuvassa yksi tyttö ja yksi poika. Molemmilla sininen mekko ja kruunut päässä. Hymyilen.
Paljon onnea pienessä hetkessä, paljon ymmärrystä onnesta. Paljon on tapahtunut. Kanttorin ääni rikkoo ajatukset ja säpsähdän. On mahtavaa olla osa niin isoa kokonaisuutta ja ihmisten onnen hetkiä. Suoristan ryhtiä ja tunnen messun koko kropalla se uppoaa jokaiseen soluun. Se hetki kirkossa ja hymyilen. Olen onnellinen ja tunnen suurta ylpeyttä että saan olla osana näin tärkeää kokonaisuutta. Niin tärkeää hetkeä. Tunnen kun lasken jalat maahan, kengät kopsahtavat hiukan. Tunnen sen jokaisella solulla ja sydämellä. Ylpeyden ja hetken. Oman paikkani. Viimein voin laskea siemenen maahan, antaa sen juurtua, kasvaa suureksi ja kauniiksi puuksi.
Istuin kirkon perällä mustan pöydän päällä nojaten käsiä vasten. Välillä suoristin takkia ja katselin messun kulkua messu lehtisestä. Kuuntelin saarnan ja kuuulin papin askeleet. Välillä joku vauva inahti ja lapsien kärsimätön pyöriskely. Vein messupusseja missä on lapsille kirjoja viihdykkeeksi. Ilahtunut huuto: "T'äällä on auto". Vanhempien vähän paheksuvat katseet kirkossa pitäisi olla hiljaa.
Käänsin katseen suuren alttaritauluun ja siinä olevaan hautapiirrokseen. Siirsin katsetta avaimeen ja maljaan. Siirtyen alttariin. Liturginen väri on vihreä ja alttarilla palaa kaksi kynttilää. Hakemani kukat repsottavat hiukan ja oranssit liljat eivät erotu niin hyvin huokaisen olisi pitänyt suoristaa niitä hiukan.
Nuoret kävelevät alttarille siunattavaksi ja sanomaan: Tahdon. Kummit valuvat alttarille kiireesti jokainen haluaa oman kummilapsen luokse. Vanhemmat nousevat seisomaan kameroiden kanssa ja huokailevat ja hymyilevät. Vanhempi nainen pyyhkii kyyneleitä ja kuulen kuinka hän rypistää muovia mikä on ruusun ympärillä. Istun takana ja ajattelen.
Neljä vuotta niin on Lillin konfirmaatio. Minne aika katosi? Vastahan asuttiin Joensuussa ja nukuttiin vierekkäin vihreällä sohvalla missä oli valkoisia kukkkia. Saimme sohvan joskus isältäni. Siinä me vasta makasimme vieräkkäin ja nuuhkin vauvan kaljua päälakea. Miettien tätäkö äitinä oleminen on?
Ajatuksissa siirryn omiin kummeihin. Omaan konfirmaatioon. Omaan jännitykseen. Kihara tukka ja kaksi violettia raitaa. Pinkit vaatteet ja gerbera. En tahtonut ruusuja kaikki toivat gerberoita. Kirkossa tuoksuu kukille. Miettien samalla mitä mahtaa ihmisille kuulua? Missä he ovat nyt ja mitä polkua he kulkevat? Ilmaan kajahtaa sama laulu mikä oli minun ripari biisi.
"Sama taivas yllä tämän maan, yhä kutsuu meitä kulkemaan. Sama aava meri sininen, sama koti yhteinen. Samat niityt, vuoret, erämäät.. Joet, järvet, kukkulat ja haat. Sama tuuli humisten laulaa yllä tämän maan."
Sama retki alla auringon sama matka yhteinen. Huomaan kuinka silmä kulmat alkavat kostua. Sama matka yhteinen niin lyhyt matka yhteinen. Mietin että kun Kaarle pääsee ripille ei ole ylpeää isää ottamassa kuvaa ja hermostuneesti puristamassa ruusun muovikäärettä. Samalla hymyilen ehkä onkin? Ehkä hiukan erilailla mutta isä, isäpuoli mutta silti Kaarlelle se isä mikä on nyt. Kylmät väreet menevät selkää pitkin ihankuin joku koskisi olkapäälle. Ihan kun voisin nähdä tutun hymyn vieressä silmälaisen takaa. Huomaan hymyileväni itsekkin.
Niin paljon onnea ja niin vähän aikaa. Niin paljon onnea nyt niin vähässä ajassa. Nousen seisomaan ja siirryn kohti toista suntioita kohtaa alkaa kolehti. Menen sakastiin hakemaan haaveja. Keruun jälkeen palaan paikalleni samalle mustalle pöydälle. Suoristan taas hiukan takkia ja katselen ympärille. Tunnen kuinka puhelin värähtää taskussa. Viesti siitä nykyisestä onnesta. Kaksi prinsessaa kuvassa yksi tyttö ja yksi poika. Molemmilla sininen mekko ja kruunut päässä. Hymyilen.
Paljon onnea pienessä hetkessä, paljon ymmärrystä onnesta. Paljon on tapahtunut. Kanttorin ääni rikkoo ajatukset ja säpsähdän. On mahtavaa olla osa niin isoa kokonaisuutta ja ihmisten onnen hetkiä. Suoristan ryhtiä ja tunnen messun koko kropalla se uppoaa jokaiseen soluun. Se hetki kirkossa ja hymyilen. Olen onnellinen ja tunnen suurta ylpeyttä että saan olla osana näin tärkeää kokonaisuutta. Niin tärkeää hetkeä. Tunnen kun lasken jalat maahan, kengät kopsahtavat hiukan. Tunnen sen jokaisella solulla ja sydämellä. Ylpeyden ja hetken. Oman paikkani. Viimein voin laskea siemenen maahan, antaa sen juurtua, kasvaa suureksi ja kauniiksi puuksi.
Kommentit
Lähetä kommentti