Tahraaminen
Olen miettinyt paljon sitä miten avoimesti olen puhunut itsemurhasta. Olen kirjoittanut siitä tänne blogiin ja se on auttanut minua paljon käsittelemään surua. Kirjoittaminen onkin ollut tapa purkaa asioita. Blogia rupesin joskus pitämään vaan perheelle. En koskaan ajatellut että jotkut löytäisivät tämän ja alkaisivat lukemaan. Olenkin hyvin kiitollinen kommenteista missä kerrotaan että blogisi on auttanut minuakin käsittelemään surua. Olen hyvin otettu niistä.
Mutta mietin eräs ilta olenko ollut liian avoin? Olenko tahrannut Villen mainetta olemmalla liian avoin? kuulin että olen aiheuttanut närkästystä. Olenko liian avoin? Muistavatko ihmiset Villen vaan tyyppinä joka ajoi päin rekan keulaa? Muistavatko he vain sen yhden asian se on se tyyppi joka tappoi itsensä. Vaikka Ville oli paljon muutankin.
Ville oli lämmin ja ystävällinen. Ville oli pehmeä mutta myöskin tarvittaessa kova. Ville osasi kaikki Monster High nukkejen nimet tai Pet shoppien. Ville tykkäsi "söpöistä" asoista kuten Tsum tsumeista. Ostin Villelle Ihaa Tsum Tsumin hän kuletti sitä taskussa mukana. Ville otti toisen huomioon ennen itseään. Aina kun joku tarvitsi apua oli Ville menossa kuskaamaan. Ville värjäsi aina kulmakarvat ja naureskelin että olet naisellemipi kuin minä. Se huumori oli omaa luokkaansa, Ruokakokeilut ja leipominen. Meillä oli aina pullaa pakkasessa. Ville tykkäsi laittaa ruokaa hän kokkasi aina minulle kana reseptejä. Ville huolehti paljon ja kantoi paljon. Hän vähätteli liikaa itseään. Vaika hän oli suuri ja kaunis ihminen. Se tunne kun makasi toisen vieressä ja tunsi pelkkää lämpöä ja rakkautta.
Koulussa meillä oli surevan omaisen kohtaamisen kurssi. Saimme jakaa omia kokemuksia surusta ja mitä kuolleet ihmiset ovat meille opettaneet? Mietin taas mikä oli sen tarkoitus mitä olen oppinut?
Mitä olen oppinut.. Olenko niin luupää etten tajua?
Olen ainakin oppinut sen että selviän. Olen selvinnyt pahimmasta mitä perhe voi kokea. Olen vahva ja seison vieläkin. Vaikakkin kompastun välillä. Uskallan tarttua asoihin eritavalla olen saanut erinlaista kosketuspintaa. En pelkää. Olen saanut itsevarmuutta. Olen oppinut mitä on rakkaus toisen vierellä heikolla hetkellä. Olen oppinut että vähästä ei anneta periksi. Taistellaan viimeiseen asti.
Illalla kun katson tähtitaivaalle ja pohdin. Kuiskaan ilmaan: Rakastan sinua. Nään tähdissä ne kasvot ja tuikkivat lämpimät silmät. Mutta nään myös tähdissä muutakin. Nään uuuden alun ja kiitollisuuden siitä hetkestä minkä olit elämässämme mukana. Ajan joka oli täynnä rakkautta ja rikkautta.
Mutta uudet tähdet ne ovat:
Uusissa tähdissä ei ole pimeyttä eikä ulappaa minne hukun. Ei mutaista liejua. Ei ahdistusta tai tuskaa. Sielä on käsi joka vetää ylös liejusta ja köysi joka vetää pois ulapalta. Käsi joka nostaa hukkuvan ylös. Siellä on tuttu syli ja tuoksu. Hymy ja suudelma otsalla. Siellä on tulevaisuus ja nykyisyys. Tämä hetki ja huominen. Siellä on paikkani. Paikka jossa hyväksytään menneisyys ja nykyhetki. Paikka missä seison ja taistelen. Jin ja jang. Yö ja päivä. Toisessa pala toisesta. Niin erinlaiset mutta niin samanlaiset.
Mutta mietin eräs ilta olenko ollut liian avoin? Olenko tahrannut Villen mainetta olemmalla liian avoin? kuulin että olen aiheuttanut närkästystä. Olenko liian avoin? Muistavatko ihmiset Villen vaan tyyppinä joka ajoi päin rekan keulaa? Muistavatko he vain sen yhden asian se on se tyyppi joka tappoi itsensä. Vaikka Ville oli paljon muutankin.
Ville oli lämmin ja ystävällinen. Ville oli pehmeä mutta myöskin tarvittaessa kova. Ville osasi kaikki Monster High nukkejen nimet tai Pet shoppien. Ville tykkäsi "söpöistä" asoista kuten Tsum tsumeista. Ostin Villelle Ihaa Tsum Tsumin hän kuletti sitä taskussa mukana. Ville otti toisen huomioon ennen itseään. Aina kun joku tarvitsi apua oli Ville menossa kuskaamaan. Ville värjäsi aina kulmakarvat ja naureskelin että olet naisellemipi kuin minä. Se huumori oli omaa luokkaansa, Ruokakokeilut ja leipominen. Meillä oli aina pullaa pakkasessa. Ville tykkäsi laittaa ruokaa hän kokkasi aina minulle kana reseptejä. Ville huolehti paljon ja kantoi paljon. Hän vähätteli liikaa itseään. Vaika hän oli suuri ja kaunis ihminen. Se tunne kun makasi toisen vieressä ja tunsi pelkkää lämpöä ja rakkautta.
Koulussa meillä oli surevan omaisen kohtaamisen kurssi. Saimme jakaa omia kokemuksia surusta ja mitä kuolleet ihmiset ovat meille opettaneet? Mietin taas mikä oli sen tarkoitus mitä olen oppinut?
Mitä olen oppinut.. Olenko niin luupää etten tajua?
Olen ainakin oppinut sen että selviän. Olen selvinnyt pahimmasta mitä perhe voi kokea. Olen vahva ja seison vieläkin. Vaikakkin kompastun välillä. Uskallan tarttua asoihin eritavalla olen saanut erinlaista kosketuspintaa. En pelkää. Olen saanut itsevarmuutta. Olen oppinut mitä on rakkaus toisen vierellä heikolla hetkellä. Olen oppinut että vähästä ei anneta periksi. Taistellaan viimeiseen asti.
Illalla kun katson tähtitaivaalle ja pohdin. Kuiskaan ilmaan: Rakastan sinua. Nään tähdissä ne kasvot ja tuikkivat lämpimät silmät. Mutta nään myös tähdissä muutakin. Nään uuuden alun ja kiitollisuuden siitä hetkestä minkä olit elämässämme mukana. Ajan joka oli täynnä rakkautta ja rikkautta.
Mutta uudet tähdet ne ovat:
Uusissa tähdissä ei ole pimeyttä eikä ulappaa minne hukun. Ei mutaista liejua. Ei ahdistusta tai tuskaa. Sielä on käsi joka vetää ylös liejusta ja köysi joka vetää pois ulapalta. Käsi joka nostaa hukkuvan ylös. Siellä on tuttu syli ja tuoksu. Hymy ja suudelma otsalla. Siellä on tulevaisuus ja nykyisyys. Tämä hetki ja huominen. Siellä on paikkani. Paikka jossa hyväksytään menneisyys ja nykyhetki. Paikka missä seison ja taistelen. Jin ja jang. Yö ja päivä. Toisessa pala toisesta. Niin erinlaiset mutta niin samanlaiset.
Kommentit
Lähetä kommentti