Gustaf
Välillä kun miettii mitä kirjoittasin sitä istuu koneen eteen , laittaa kuulokkeet korville ja musiikkia soimaan. Välillä ideoita tulee autossa, junassa tai kadulla ja tulee mieli päästä kirjottamaan. Otan kuvan matkan varrelta muistutuksena tekstistä.
Tällä hetkellä kuuntelen Imagine Dragons - Demons.
Demoneja..
Meillä kaikilla on omat demonit jotka väijyvät takana. Luurankoina kaapissa. Jotakin mikä kaduttaa, jotakin salattavaa se on menneisyys. Meidän menneet valinnat. Olen itse tehnyt joskus hyvinki tyhmiä valintoja kuten varmasti jokainen meistä.
Hiljaisuuden ääni toi minulle esiin demonin. Demonin jolle annoin nimen Gustaf. Levottomia unia, valvottuja öitä ja stigmattu asunto. Stigmat paikassa missä tapahtui jotakin. Stigma paikassa missä makasin sikiö asennossa ja manasin Jumalan alimpaan helvettiin, manasin itseni, itkin ja huusin sikiö asennossa lattialla. Pyysin kaiken maailman pahuuden minun niskaan. Tuntui että ansaitsen sen. Vie minutkin pois. Siihen kohtaan jäi stigma siitä illasta syntyi varjo. Varjo jonka nimesimme Stadin kanssa Gustafiksi.
Täälläkin on hiljaista. Nyt kuuluu hento telkkarin ääni yläkerrasta, karkkipussin rapinaa ja kikatusta. Välillä kuuluu kinastelua ja supattelua leffasta. Välillä kuuluu ohi ajavan auton ääni, naapurin askeleet ja pihalla kiljahduksia naapurin lapsista. Mutta täällä oleva hiljaisuus ei tuo esiin demonia.
Demonia joka kulki mukana. Piti kättä minun harteella. Demonini viha jonka nimesin Gustafksi. Viha kuolemaa kohtaan, viha itseäni kohtaan ja viha kaikkia kohtaan. Viha maailmaa kohtaan. Ehkä isoimpana viha Villeä kohtaan.
Viha..
Viha siitä että jätti yksin valitsit helpon tien? Oliko helppoa tehdä itsemurha? Katsoa lähestyvä rekkaa ja sen ajovaloja. Kaartaa auto keulan suuntaan kun rekka yritti väistää. Oliko se helppoa jättää kaikki tämä taakse? Oliko se helppo valinta? En usko että oli. Silti siitä kumpuava viha. Meni pitkään kun myönsin että tunnen vihaa. Alussa surua, pohjatonta surua. Särkynyt sydän ja unelma. Kaikki särkyi meidän perhe hajosi. Meidän kaunis kultareunuksinen peili mihin tuli säröjä koko ajan lisää ei kestänyt se räjähti. Räjähti naamalle. Räjähti päälle. Sirpaleet jotka viilsivät, sirpaleet mitkä olivat lattialla. Sirpaleet mitkä jätin itseeni enkä vetänyt irti. Ne olivat viha. Viha tekoa kohtaan, viha ihmistä kohtaan viha siitä ettei jaksanut. Viha siitä että jätti lapsen yksin, viha siitä että jätti minut yksin.
Itsekästä..
Mietin onko itsekästä tuntea vihaa? Ihminen joka asui kanssani viimeisen vuoden ei ollut Ville. Se oli varjo. Ihminen joka kuihtui silmissä. Ehkä hänkin käveli demonin kanssa käsi kädessä? Pienessä laatikossa missä oli kalterit, laatikko mistä ei päässyt ulos. Tunsin itseni itsekkääksi kun tunsin vihaa ihmistä kohtaan joka jätti ja petti. Saanko tuntea tunnetta petetty? Petti ja rikkoi meidän tulevaisuuden. Rikkoi sen haaveen talosta, kuistista, kiikkutuolista ja auringonalaskuta. Rikkoi haaveen yhdessä olosta, loputtomasta rakkaudesta. Petti minut, petti luottamuksen.
Gustaf..
Minun viha ja pettymys sai fyysisen olomuodon. Tuntui että näin mustan varjon kulkemassa kohti. Vihan ja pettymyksen. Tunsin olkapäällä kosketuksen. Vihan ja raivon. Se kulki pitkään mukana. Kunnes Stadi sanoi että: " Jenni mikä täällä on?". Nieleskelin se on minun demoni. Istuttiin pöydän ääreen kynttilän valoon, kuunneltiin shamaani musiikkia, käveltiin kynttilän kanssa jokainen huone läpi. Kunnes pääsimme viimeiselle ikkunalle puhalsimme kynttilän ja laitoimme ikkunan kiinni. Istuimme sohvalle ja hetken päästä joku löi nyrkillä ikkunaan kuului kova pamaus. Mutta emme nähneet mitään. Ikkuna kopsahti. Saattaa kuullostaa hullulta mutta niin kävi.
Nykyisin en enää tunne kättä olkapäällä. Viha on laantunut. Ei ole raivoa tai vihaa. Ei ole pettymystä. On vain nurmijalkojen alla ja taivaalla tähdet. On kaipaus ja ikävä. Ikävä siitä mitä olisi voinut olla. Mitä oltaisi voitu saavuttaa. Ikävä meidän unelmia. En edes muista enää kosketusta, en muista sormenpäitä sormenpäätä vasten. Unohdin äänen ja unohdin silmien värin. Ensi vuonna tulee kaksi vuotta ja tuntuu että kummitus on kadonnut. En näe enää kasvoja joka paikassa. Välillä nään syksyn väreissä tutun hymyn lasien takaa. Tutun naurahduksen. En enää puhu autossa tyhjälle paikalle tai ojenna kättä kohti taivasta. En ole käynyt haudalla, en ole vienyt kynttilää. Välillä tunnen kylmän viiman joka tunkeutuu joka soluun, joka saa aikaan kylmänväreet joka saa aikaan hyvän tunteen. Tutun tunteen ja katson taakseni ja hymyilen. Mutta jatkan matkaani sen väreen kanssa kohti uutta. Sivelen kädelleni pellon kultaista viljaa ja hymyilen korjaan uutta satoa onnea. Onnea mikä on kultaa minun käsissä.
Minulle on ollut vaikeaa myöntää että tunsin vihaa. Nytten pystyn siihen. Tuntui etten saa, tuntui että olen huono ihminen jos tunnen vihaa ihmistä kohtaan joka on kuollut. Kaikki ovat varmaan kuullet sanonnan: Kuolleista ei saa puhua pahaa. Pelkäsin omia tunteita ja itseäni.
Tämä teksti syntyi kun istuin vain alas ja rupesin kirjoittamaan. Kuuntelen musiikkia ja annoin sen viedä mukanaan.
Tällä hetkellä kuuntelen Imagine Dragons - Demons.
Demoneja..
Meillä kaikilla on omat demonit jotka väijyvät takana. Luurankoina kaapissa. Jotakin mikä kaduttaa, jotakin salattavaa se on menneisyys. Meidän menneet valinnat. Olen itse tehnyt joskus hyvinki tyhmiä valintoja kuten varmasti jokainen meistä.
Hiljaisuuden ääni toi minulle esiin demonin. Demonin jolle annoin nimen Gustaf. Levottomia unia, valvottuja öitä ja stigmattu asunto. Stigmat paikassa missä tapahtui jotakin. Stigma paikassa missä makasin sikiö asennossa ja manasin Jumalan alimpaan helvettiin, manasin itseni, itkin ja huusin sikiö asennossa lattialla. Pyysin kaiken maailman pahuuden minun niskaan. Tuntui että ansaitsen sen. Vie minutkin pois. Siihen kohtaan jäi stigma siitä illasta syntyi varjo. Varjo jonka nimesimme Stadin kanssa Gustafiksi.
Täälläkin on hiljaista. Nyt kuuluu hento telkkarin ääni yläkerrasta, karkkipussin rapinaa ja kikatusta. Välillä kuuluu kinastelua ja supattelua leffasta. Välillä kuuluu ohi ajavan auton ääni, naapurin askeleet ja pihalla kiljahduksia naapurin lapsista. Mutta täällä oleva hiljaisuus ei tuo esiin demonia.
Demonia joka kulki mukana. Piti kättä minun harteella. Demonini viha jonka nimesin Gustafksi. Viha kuolemaa kohtaan, viha itseäni kohtaan ja viha kaikkia kohtaan. Viha maailmaa kohtaan. Ehkä isoimpana viha Villeä kohtaan.
Viha..
Viha siitä että jätti yksin valitsit helpon tien? Oliko helppoa tehdä itsemurha? Katsoa lähestyvä rekkaa ja sen ajovaloja. Kaartaa auto keulan suuntaan kun rekka yritti väistää. Oliko se helppoa jättää kaikki tämä taakse? Oliko se helppo valinta? En usko että oli. Silti siitä kumpuava viha. Meni pitkään kun myönsin että tunnen vihaa. Alussa surua, pohjatonta surua. Särkynyt sydän ja unelma. Kaikki särkyi meidän perhe hajosi. Meidän kaunis kultareunuksinen peili mihin tuli säröjä koko ajan lisää ei kestänyt se räjähti. Räjähti naamalle. Räjähti päälle. Sirpaleet jotka viilsivät, sirpaleet mitkä olivat lattialla. Sirpaleet mitkä jätin itseeni enkä vetänyt irti. Ne olivat viha. Viha tekoa kohtaan, viha ihmistä kohtaan viha siitä ettei jaksanut. Viha siitä että jätti lapsen yksin, viha siitä että jätti minut yksin.
Itsekästä..
Mietin onko itsekästä tuntea vihaa? Ihminen joka asui kanssani viimeisen vuoden ei ollut Ville. Se oli varjo. Ihminen joka kuihtui silmissä. Ehkä hänkin käveli demonin kanssa käsi kädessä? Pienessä laatikossa missä oli kalterit, laatikko mistä ei päässyt ulos. Tunsin itseni itsekkääksi kun tunsin vihaa ihmistä kohtaan joka jätti ja petti. Saanko tuntea tunnetta petetty? Petti ja rikkoi meidän tulevaisuuden. Rikkoi sen haaveen talosta, kuistista, kiikkutuolista ja auringonalaskuta. Rikkoi haaveen yhdessä olosta, loputtomasta rakkaudesta. Petti minut, petti luottamuksen.
Gustaf..
Minun viha ja pettymys sai fyysisen olomuodon. Tuntui että näin mustan varjon kulkemassa kohti. Vihan ja pettymyksen. Tunsin olkapäällä kosketuksen. Vihan ja raivon. Se kulki pitkään mukana. Kunnes Stadi sanoi että: " Jenni mikä täällä on?". Nieleskelin se on minun demoni. Istuttiin pöydän ääreen kynttilän valoon, kuunneltiin shamaani musiikkia, käveltiin kynttilän kanssa jokainen huone läpi. Kunnes pääsimme viimeiselle ikkunalle puhalsimme kynttilän ja laitoimme ikkunan kiinni. Istuimme sohvalle ja hetken päästä joku löi nyrkillä ikkunaan kuului kova pamaus. Mutta emme nähneet mitään. Ikkuna kopsahti. Saattaa kuullostaa hullulta mutta niin kävi.
Nykyisin en enää tunne kättä olkapäällä. Viha on laantunut. Ei ole raivoa tai vihaa. Ei ole pettymystä. On vain nurmijalkojen alla ja taivaalla tähdet. On kaipaus ja ikävä. Ikävä siitä mitä olisi voinut olla. Mitä oltaisi voitu saavuttaa. Ikävä meidän unelmia. En edes muista enää kosketusta, en muista sormenpäitä sormenpäätä vasten. Unohdin äänen ja unohdin silmien värin. Ensi vuonna tulee kaksi vuotta ja tuntuu että kummitus on kadonnut. En näe enää kasvoja joka paikassa. Välillä nään syksyn väreissä tutun hymyn lasien takaa. Tutun naurahduksen. En enää puhu autossa tyhjälle paikalle tai ojenna kättä kohti taivasta. En ole käynyt haudalla, en ole vienyt kynttilää. Välillä tunnen kylmän viiman joka tunkeutuu joka soluun, joka saa aikaan kylmänväreet joka saa aikaan hyvän tunteen. Tutun tunteen ja katson taakseni ja hymyilen. Mutta jatkan matkaani sen väreen kanssa kohti uutta. Sivelen kädelleni pellon kultaista viljaa ja hymyilen korjaan uutta satoa onnea. Onnea mikä on kultaa minun käsissä.
Minulle on ollut vaikeaa myöntää että tunsin vihaa. Nytten pystyn siihen. Tuntui etten saa, tuntui että olen huono ihminen jos tunnen vihaa ihmistä kohtaan joka on kuollut. Kaikki ovat varmaan kuullet sanonnan: Kuolleista ei saa puhua pahaa. Pelkäsin omia tunteita ja itseäni.
Tämä teksti syntyi kun istuin vain alas ja rupesin kirjoittamaan. Kuuntelen musiikkia ja annoin sen viedä mukanaan.
Kommentit
Lähetä kommentti